Kaukana kotoa

(Kirjoitettu lauantaina 3.6.)

Tämän kirjoituksen otsikko voisi olla myös ”Miksi mikään ei toimi?” Olen tällä viikolla yrittänyt saada käytännön asioita rullaamaan. Se on ollut vaikeaa. Tiesin jo tehdessäni päätöksen lähteä Tansaniaan, että asioiden hoitaminen Afrikassa on työlästä. Olen äärimmäisen kiitollinen jokaiselle Afrikassa käyneelle tutulleni, jotka ovat jakaneet kokemuksiaan. Vaikka mutkat, yllätykset ja toimimattomuus turhauttavatkin valtavasti, ne eivät sentään tulleet yllätyksenä.

Miksi vapaaehtoistyö on niin vaikeaa? Yritin selvittää viisumiasiaa Suomessa netistä, mutten löytänyt tietoja, joten kysyin tutuilta. Kuulin, että kannattaa jo lentokentällä hakea vapaaehtoistyöviisumia, ettei tule ongelmia viranomaisten kanssa. Viisumihakemuslapussa ei ole sellaista vaihtoehtoa, joten tarkistan vielä lentokenttävirkailijalta, mitä pitäisi tehdä. Hän ohjeistaa minua tekemään kuten olin arvellut. Valitsen matkan tarkoitukseksi other ja kirjoitan volunteer. Kaikki sujuu hitaasti, mutta ongelmitta. Maksan pyydetyt 50 dollaria. Saan viisumin, johon kirjoitetusta tekstistä en saa selvää, mutta olen hakenut avoimesti vapaaehtoistyöviisumia ja saanut viisumin. Luulen, että kaikki on kunnossa.

Pari päivää myöhemmin kuulen, että viisumini on turistiviisumi, ja jos en hae vapaaehtoistyöviisumia, joka maksaa 250 dollaria, minut voidaan pidättää. Teen viisumihakemuksen monia vuosia Afrikassa työskennelleiden Irjan ja Veikon kanssa. Hiippakunnan pääsihteeri vie hakemukset. Hän saa kuulla, ettei viisumeja voida myöntää Morogorossa. Hän kertoo meille matkustavansa maanantaina Dar es Salaamiin, jonne vähintään neljän tunnin ajomatka.

Minun täytyy käydä vaihtamassa rahaa, että saan hänelle mukaan tarvittavat dollarit. 250 euroa pitäisi vaihtaa 250 dollariin, erotus Tansanian shillinkeinä. Suomessa jonosta riippuen enintään vartin homma. Morogorossa hommaan kuluu yli tunti: Ensimmäisessä pankissa sanotaan, ettei hän voi vaihtaa euroja dollareiksi. Sovimme, että hän vaihtaa eurot shillingeiksi ja shillinkejä sitten dollareiksi. Hän lähtee tiskin luota jonnekin neuvotteleman asiasta. Takaisin tullessaan hän kertoo, ettei se onnistu, mutta voin kokeilla vastapäistä pankkia. Menen sinne. Jonossa ennen minua on vain yksi ihminen. Kun pääsen asioimaan, kerron asiani. Hänkään ei voi vaihtaa euroja dollareiksi, mutta shillinkien kautta vaihto onnistuu. Täytän laput ja homma etenee hitaasti. Välillä virkailija ottaa vastaan voittojaan tilittävän yrittäjän setelinippuja. Sitten hän taas katoaa jonnekin. Hän tulee takaisin ja tajuan hänen lähteneen hakemaan dollareita jostakin toisesta huoneesta. Valitettavasti en ollut ennen hänen lähtöään ymmärtänyt pyytää summaa 50 dollarin seteleinä. Lentokentällä viisumin maksamiseen ei kelvannut mikään muu maksuväline kuin 50 dollarin setelit, joten en halua ottaa riskejä. 100 dollarin setelit voisivat estää viisumini saamisen. Virkailija tekee uuden reissun ties minne ja lopulta palaa viiden 50 dollarin setelin kanssa. Sitten hän antaa minulle shillingit ja pääsen lähtemään.

Sen lisäksi, että vapaaehtoistyöntekijän viisumin saaminen on mutkikasta ja menee pieleen joka käänteessä, en voi välttää kysymästä, miksi vapaaehtoistyönteosta pitää maksaa 250 dollaria? Me emme saa palkkaa, joten meidän tekemämme työ ei estä palkkaamasta paikallisia. Paikalliset, jotka kuulevat mitä teemme, kertovat olevansa kovin kiitollisia tulostamme, joten ilmeisesti meistä ei ainakaan ole haittaa paikallisten elämässä. Keskustelin paikallisen Maasai-taustaisen juristinaisen kautta, joka kertoi, että ulkomaalaiset olivat maksaneet koko hänen koulutuksensa. On selvää, etteivät ulkomaalaiset lähetä pelkää rahaa ilman, että joku tulisi myös katsomaan, että raha menee sinne, minne sen on tarkoitus mennä. Toisaalta vapaaehtoistyön voisi ymmärtää myös turismina: tutustumme paikallisiin ja heidän kulttuuriinsa osallistumalla projekteihin, joita he pitävät tärkeinä, koska siten opimme todellisesta elämästä Tansaniassa enemmän kuin safarilla. Toki osa turhautumisestani johtuu puhtaasti siitä, että 250 dollaria kirpaisee opiskelijan budjetissa, enkä haluaisi maksaa sitä. Maksan kuitenkin, koska en halua ryhtyä turistiksi tai joutua vankilaan.

Se viisumista. Kävin tällä viikolla puhelinoperaattorin toimistossa maanantaina, tiistaina, keskiviikkona ja torstaina: Maanantaina ostin liittymän. Tiistaina olin pääasiassa vain seurana, mutta samalla kysyin, mikä numeroni oli, sillä muiden liittymissä olevien ongelmien takia he eivät voineet vastaanottaa viestejä ja puheluja. Keskiviikkona kävin kysymässä, miksi nettini oli lopettanut toiminnan kokonaan ja miksi he pyysivät minua välittämään tietoja, jotka olin jo antanut. Selvisi, että liittymäni nettiasetuksia ei oltu otettu käyttöön. Olin seurannut operaattorilta saamani viestin linkkiä ja luulin sen tapahtuneen. No netti alkoi taas toimia jotenkuten. Torstaina toimitin puuttuvat tiedot ja kysyin, miksi en kyennyt myöskään soittamaan kellekään. Tätä kysyin vasta nyt, koska en ollut yrittänyt soittaa aiemmin. Jokin rekisteröinti oli jäänyt kesken, ja he tekisivät sen muutaman tunnin kuluessa käynnistäni. Nyt puhelut, tekstiviestit ja netti periaatteessa toimivat, mutta nettiyhteys on minulla huonompi kuin muilla, jotka yrittävät saman operaattorin Sim-kortilla samassa paikassa. Ainakin opin jotakin asioinnista. Sen sijaan, että kysyisin, mitä ihmiset tarkoittavat, kun en ole ymmärtänyt heidän englantiaan, totesin heti kuulumiset kysyttyäni, etten vielä ole tottunut paikalliseen aksenttiin, ja pyysin puhumaan hitaasti. Asia oli turhauttava, mutta kommunikointi oli kokonaisuudessaan huomattavasti miellyttävämpää.

Lisäksi voisi mainita muutamia yleisiä huomioita. Tiet ovat kuin tulvainen perunapelto. Vessojen ja huoneiden ovet eivät aina mene kiinni puhumattakaan, että lukot toimisivat. Suihkun paine ei kunnolla riitä hiusten huuhteluun, joten kannattaa täyttää vesipullo ja huuhdella pullosta kaadetun veden avulla. Roskiksia ei ole juuri missään. Asian voi ymmärtää myös niin, että roskis on kaikkialla. Ensimmäisen pinkiksi jätetyn kanan sain jo. Sitä ei ilmeisesti voinut palauttaa pannulle, mutta onneksi riisiä oli paljon. Viidentenä päivänä oli asiaankuuluva sähkökatkos. Tein matikantehtäviä 13-vuotiaan pojan seurassa, joka orjallisesti noudatti tiettyä opettajan antamaa kaavaa. Kaava johti siihen, että hän joutui jakamaan aivan typeriä laskuja, vaikka toisella matemaattisesti oikealla tavalla hän olisi voinut sieventää koko jakajan pois. Ensimmäinen levottoman vatsan päivä oli jo. Kirjastossa ei ole nuorille tarkoitettua fiktiota swahiliksi: Miten kukaan voi innostua lukemaan kirjoja, jos se on alusta asti vaikeaa vieraan kielen takia? Tai jos tarjolla on vain kuvakirjoja? Tuskin kukaan ehdottaisin Suomessa teini-ikäiselle, että luepa Pekka Töpöhäntää, niin huomaat, että lukeminen voi olla kiva harrastus. Kun kävin juoksulenkillä, valkoiset lenkkarin peittyivät mutaan ja paikallise

t nauroivat harrastukselleni. Osa lähti piloillaan juoksemaan vierelläni, ikään kuin kertoakseen, että juoksen hitaasti. He tosin eivät olleet juosseet pohjalle viittä kilometriä.

Ei täällä nyt niin kamalaa ole, mutta kai tässä eletään ensimmäistä sopeutumisshokkia. Ja kyllä kaiken toimimattomuus paikallisiakin ärsyttää. He vain ovat tottuneet tai jopa alistuneet siihen. Vähän niin kuin me VR:n juniin. Muina kuulumisina todettakoon, että olen saanut aikaiseksi aikataulun lähitulevaisuudelleni, vieraillut Morogoro Paralegal Centerillä, jonne menen maanantaina koko päiväksi, ja saanut mahdollisuuden muutamiin todella valaiseviin keskusteluihin paikallisten kanssa. Esimerkiksi Maasai-juristista, jonka mainitsin, tulen varmasti kertomaan lisää, sillä tarkoitukseni on lähteä seuraamaan hänen työtään Maasai-heimon parissa muutaman viikon kuluttua viikonlopuksi. Rukoilla saa ainakin hänen puolestaan, viisumiasiaa saa muistaa sekä minun sopeutumista ja swahilin oppimista.