Moshi ja lähtötunnelmia

Tämä on viimeinen päivitykseni täältä Tansaniasta. Lähtö on ensi torstaina.

Viime viikko kului Moshissa, Kilimanjaron juurella. Tiistaina iltapäivällä kokoustimme Kimbiliolla ennen, kuin suuntasin Mama Mmarin kanssa hotelliin, jotta pääsisimme keskiviikko aamuna aikaisin linja-autoasemalle. Bussimatka Moshiin vei yhdeksän tuntia. Onneksi puolessa välissä oli kymmenen minuutin lounas- ja vessatauko. Illalla hostellissa sain nauttia kotoisasta tunnelmasta, kun suihkusta tuli lämmintä vettä ja naapurissa puhuttiin äänekkäästi toista kotimaista. Näinpä jopa roskiksessa Lämmin kuppi -keiton tyhjän pussin. Aamulla selvisi, että hostellissa oli ryhmä ruotsalaisia lukioikäisiä, mutta Lämmin kuppi -keiton omistajaa en tavannut. Ruotsinkielisille ystävilleni tiedoksi, että äännätte ruotsia ihanan selkeäasti verrattuna Pohjanlahden toisella puolella kasvaneisiin ruotsinkielisiin.

Moshiin olimme matkustaneet tutustuaksemme KWIECO:on (Kilimanjaro Women Information Exchange and Consultancy Organization). Angel P. Ottaru vei meidät torstai aamuna KWIECO:n naisten ja lasten turvakotiin, joka on aloittanut toimintansa 2015. Tapasimme asiakkaat, saimme kysellä kysymyksiä ja tutustua ympäristöön. Mama Mmari toivoo Kimbiliolla olevan joskus yhtä kauniit kukkaistutukset kuin KWIENCO:n turvakodissa on. Kuulimme paljon mielenkiintoista turvakodin rytmistä ja siitä, mikä asiakkaita on auttanut rauhoittumaan. Lopuksi söimme lounasta, jonka valmistelun tuoksuja olimme haistelleet koko aamun. Pilau on perinteinen paikallinen ruoka, hyvin maustettua riisiä, jossa usein on lihasattumia. Olin juuri edellisiltana maininnut Pilau yhdeksi suosikikseni paikallisista ruoista. Tunnelman vähän pilasi se, että minulla sattui olemaan todella paha olla, enkä siis varsinaisesti nauttinut miniannoksestani Pilauta. Paha oloni oli myös syy aikaiseen hostellille paluuseen.

KWIECO turvakoti

Koska olo oli kauhea vielä illalla, pahoinvoinnin lisäksi minua huimasi ja epäilin, että kuumettakin saattoi olla, huolestuin. Entä jos tämä on malaria, estolääkityksestä huolimatta? Menimme taksilla terveyskeskukseen. Ensimmäisenä maksetaan ja sitten suoraa lääkärille. hän kyseli ja päätyi siihen, että tarvitaan ihan kaikki mahdolliset näytteet. Ei ollut malariaa, onneksi. Diagnoosi oli todella yllättävä, eikä oikein sopinut oireisiin. Palasimme apteekin kautta hostellille. Mauttoman maissivellin jälkeen otin lääkkeet, tyhjensin vatsan muovipussiin ja koin äkkiparanemisen. Nyt oireet olivat jo niin selvät normaalin vatsaflunssan oireet, että konsultoin suomalaista lääkäriä ja kuulin, että saamani diagnoosi ei ollut uskottava, mutta saamani lääke oli sellainen, joka tappaisi elimistöstä kaikki mahdolliset mikrobit ilman syrjintää. Jätin väliin.

Lontoo: kaksikerroksiset bussit, Australia: kengurut, Thaimaa: uimarannat, Afrikka: vatsatauti

Perjantaiaamuna tutustuimme monninviljelyyn, jolla turvakotia aiotaan tukea taloudellisesti samalla, kun naisille opetetaan taitoja, joilla he voivat saada toimeentuloa lähdettyään turvakodista. Vatsani oli vielä sen verran sekaisin, että lepäilin iltapäivän, mutta sain onneksi syötyä ja juotua jonkin verran. Illalla KWIECO:n johtaja tuli tapaamaan meitä hostellille. Hänen kanssaan keskustellessani opin KWIECO:n historiasta, hyväksi todetuista käytännöistä ja sain kutsun palata Moshiin. Keskustelimme paljon ihmisoikeustyön vaikeudesta. Huomasin taas kerran, kuinka vaikeaa tasa-arvo kulttuurisesti on. Vaikka tiedän, että tietyt tavat on luotu naisten kontrolloimiseksi, vaikka tiedän historiasta, että valta saa ihmiset tekemään käsittämättömiä asioita pitääkseen kiinni vallasta, en ymmärrä. En ymmärrä, miten joku on valmis luopumaan sellaisesta ystävyydestä, kumppanuudesta ja luottamuksesta, joka edellyttää molemminpuolista käsitystä siitä, että molemmat ovat tasa-arvoisia ja pyrkivät ottamaan toistensa parhaan huomioon. Se, että tapaan yksilöitä, jotka luopuvat yllämainituista saadakseen valtaa, tai luen heistä uutisissa, ei auta ymmärtämään, miten tällaisista tulee yhteiskunnan pääsääntö. Ja silti tiedän, että juuri niin ihmiset ovat kautta historian toimineet. Mutta en ymmärrä.

Mama Mmari ja Angel P. Ottaru monnilammen äärellä

Lauantain matkustimme takaisin Morogoroon. Matka ei muuten eronnut toisen suuntaisesta, mutta pysähdyimme puoleksi tunniksi poliisiasemalle bussin kuntotarkastusta varten.

Sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen Zimbabwelainen Brenda Blair ja hänen irlantilainen miehensä kutsuivat minut lounaalle, jonka jälkeen vierailin Hanna London kotona. Leivoimme mokkapaloja. Viisivuotias Amanda osallistui innokkaasti. Seitsemänvuotias Lucas kestitti lähinnä kulhon nuolemiseen. Paistumista odotettaessa pelattiin Aasiasta saatua lautapeliä. Pelissä laudalla on sekalaisia kuvia ja nostettavat kortit kertovat, millainen kuva pitää löytää. Voittaja on se, joka löytää kuvan nopeimmin. Osoittelun on yllättävän äädekästä puuhaa. Mokkapalojen syömisen jälkeen katsoimme Maija Poppasen. Oli muuten hauska nähdä pitkästä aikaa.

Nyt on jäljellä kaksi päivää Morogorossa ja paljon hyvästejä jätettäväksi, en tosin tiedä, ehdinkö tapaamaan kaikkia, koska suuri osa hiippakunnan toimiston henkilökunnasta matkustaa huomenna hautajaisia varten Dar Es Salaamiin. Rukousta toivon KWIECO:n, Kimbilion, viimeisten kokousten ja lentojen puolesta. Täällä on yhdessä rukoiltu Turun perjantain tapahtumien johdosta.